katkenneiden avioliittojen

kaikenlaisten epämääräisten suhteiden

jälkeen

en tiedä

ketä kaipaisin

suuren rakkauden muistoksi

ehkä ensisuudelman antanutta

sinisilmää

Marraskuun alun tiistaiaamu. Kahvia, munaa paistettuna, kauraleipänen. Läppäristä hesarin viikkolehti ja muut lehdet otsikkotasoilla. Ylen aamuohjelma töllössä. Säätila Forecalta.

EX-vaimojen syntymäpäivät olivat meneillään, 4. ja 6. . En ajatellut muistuttaa heitä vanhenemisen riemuista. Ovat siitä iloisia.

Sitten hokasin että lunta on vain nimeksi ja järvien jäätyminen alkanut. Harkitsin  nopeasti, (ei luonteenomaista) lähtöä järvelle. Siis reppu täyteen ruokaa pariksi päiväksi, mökin avaimet, kelkan avaimet, (eii kelkkaa jäätä on vain 5-6 senttiä).

Olen hidasälyinen mutta ripeätoiminen. Kuulostipa hyvältä, kuin "tyhmä mutta ahkera".

Olin pari kertaa tehnyt mökille menon jään yli potkukelkalla. Kelkkakaraiska oli pari vuotta kuusen perseessä mökillä, mutta jostain aivojen hapenpuutetilasta johtuen olin kuskannut sen parvekkeelleni menettämään sinisen maalin kauneutensa.

Kamat autoon ja potkukelkka liinalla kiinni KingCabin lavalle. Bensaa hakasin yläTB:n asemalta 100 metrin päästä asunnolta. Bensaa aggrigaattiini ja disulia Navaran pohjattomaan janoon.

Siis kohti pohjoista, ensin Napapiirin Shellille menokahveille ja kuselle ettei tarvi keskeytellä matkaa lorotusten vuoksi.

Ilma oli kuin morsian, muttei siten kuin hesalaisen lentoasemataksin mielestä kerran kesällä Stadissa: "märkä ja lämmin".

Säätila oli  aurinkoinen ja pari astetta pakkasta varmuuden varalle. Näin hienoja syyssäitä pitäisi panna säästöön pahan päivän varalle.

Lähdin maasturilla kohti aurinkoista maaseutua potkukelkka lavalle sidottuna, reppu täynnä ruokaa ja pari olutpurkkiakin tulevan saaliin uhraukseen.

Napapiiriltä oli matkaa Perunkajärven tien risteykseen kymmenisen kilsaa. Kurvattuani tutulle tielle työnsin nelivedon vaihteen päälle.. 

Perunkajärven tie on vaarallinen hiekkatie. Talvisin muutama vuosi sitten syvennetyt ojat kavensivat ajopintaa ja tienreunat tekivät vaarallisia paikkoja.  Olin ajanut raittia yli neljäkymmentä vuotta silti pelkäsin kolareita ja ulosajoja. 

Perunkajärven eteläpäässä tiet erkanivat järven länsipuolelle kylälle ja itäpuolelle, mistä tie jatkui 14 km tullen Säynäjäntielle, mikä oli erkanemismutkassa kyltitetty " maantie päättyy". Tie kuitenkin jatkui, tosin karkealla sepelillä päälytettynä.

Tiellä oli lunta nimeksi, viis senttiä. Mietiskelin järven jään tilennetta. Yleensä siellä oli eri sään jumalat kuin kaupungissa ja varmaan nytkin. 

Saarijärventie, 4 km, oli hyvässä kunnossa ja pienessä lumikerroksessa, siis näytti hyvältä, pakkasta varmaan 4-5 astetta..

Saavuin järven rantaan, jossa on Metsähallituksen rakentama kääntöpaikka rekka-autoille ja veneenlaskupaikka.

Olin järven luoteisrannalla, tuulen nopeus alle metri sekunnissa. Aurinko pohotti täydellä terällään. 

Otin pikkukirveeni pickupin etupenkin alta ja lähdin koettelemaan järven jään kestävyyttä kävellen. Kuljin suoraan jäälle 50 metriä. Koputtelin kirveellä jäähän reikää. Jään paksuus pienestä kirveenhakkaumasta arvioin 7-8 cm.

Hakasin potkukelkkani ja reppuni autolta. Sidoin repun ja bensakanisterin kelkkaan yhdellä pikakiinnityslenkillä. Ja sitten vain potkimaan kohti mökkirantaa. Matkaa oli n. 1,2 km. 

Ilma suorastaan säkenöi kauneuttaan. Auringon säteet kimaltelivat jään pinnan päällä olevan hennon lumikerroksen eri välkkeissä. Ilman aurinkolasejani olisin ollut sokea enkä pelkästään lumesta vaan myös siitä kauneudesta mitä sain nähdä.

Parisataa metriä potkuteltuani tulin järven kohtaan, jossa on hiekkapohjainen matalikko, alle 2 m syvä. Tästä olen nähnyt Nuutisten poikien repivän yli 60 ahventa yhdellä istumalla. Itsekin olen nököttänyt samalla paikalla ahventen perässä. Nenosen Kauko väitti saaneensa tästä pilkillä kaksi siikaa. 

Saavuin matkani ensimmäisen niemen kohdalle, jolloin katseeni kiinnittyi  Saarivaaran jylhiin kuusiin. Komeat pitkät kuuset eroittuivat kuin valkoisina sokerihuurustettuina elokuvalavasteina. Jäin hetkeksi ihailemaan luonnon minulle järjestämää taulua. Onpas hieno, mutta mentävä on. 

Ensimmäisen niemen takana oli saunasaavin kokoisia ympyröitä järven jäässä. Hetken ällisteltyäni tajusin että siinähän uhkuja, "tuulen silmiä". Kävelin niitä lähemmäs. Näytti kuin uhkuissa olisi ollut vettä pienen riitteen alla. Kokeilin hytkyttää jäätä koko elopainoni 90 kiloni voimalla. Vesi riitteen alla alkoi heilua. Silloin kappasi kylmä aalto miehen läpi. Lähdin kelkan kanssa etenemään rannempaa reittiä. Laskin uhkuja samalla paikalla viisi saavin kokoista aukkoa. Koskaan ennen en ole nähnyt tällaista tällä järvellä, ilmastonmuutos ?

Retki mökilleni onnistui hyvin, lämmitin kämpän, tein rantavesiin saunavedenottoa varten avannon, saunoin ja lepäsin kuin orava pesässään.

Seuraavana aamuna pakkasin pieneen mökillä lepottavaan pulkkaani tuuran, kirveen ja rautalapion.

Kiskoin pulkan n. 100 metrin päähän rannasta. 

Leuto pakkassää, miehellä ei rapulaa ja järvi näytti hyvältä jään alta kalastukseen. 

Iskin tuuran jäähän ja naputtelin sitä  muodostaakseni siihen neliön 50 kertaa 50 senttiä. 

Alle kymmensenttiseen oli helppo tehdä kaksi avantoa,tämä oli vasta ensimmäinen. Tosin pieni pelko heikosta jäästä oli takaraivossa. 

Kun sain avannon tehtyä verkon laskua varten, jouduin miettimään mihin suuntaan haluan verkon ja mihin syvyyteen. 

Jään päällä oli n.sentin lumikerros.  Arvioidessani jään paksuutta ja läpinäkyvyyttä hokasin että "saukkolauttani" oli vielä mökillä.

Valoisaa aikaa oli riittämiin, tosin vuodenajan mukainen hämärä tulee varmasti. Kävin kävelemässä lautan kämpän seinältä.

Palasin lähtöruutuun. Niin mikä suunnaksi?. Jäällä oli paljaita kohtia ilman lumipeittoa johtuen varmaan jään halkeamista, jotka risteilivät siellä täällä. Sentin paksuinen lumi peitti teräjään niin etten nähnyt jään läpi verkonnarun vetolauttaa, joka oli keltainen. 

Laitoin vetolautan jään alle ja ryhdyin nykimään narusta joka oli kiinnitetty lautan peräosaan. Valitsemani suunta oli railojen sulattamat vyöhykkeet. Näin lauta kulki n. 20 m. sitten se sukelsi vähäisen lumipeitteen alle 10:ksi metriksi. 

Vetonaru loppui 30 m kohdalla. Lähdin etsimään lauttaa jään uumenista. Löysin sen heti oikealta etäisyydeltä. 

Hakkasin jäähän avannon kuten olin tehnyt alussa toisessa päässä jataa. 

Kiinnitin saukkolaudan päästä irroittamaani naruun metallisen clipsin ja siihen jatkonarun kolmisen metriä. Jatkonarun kiinnitin punaiseen aurauskeppiin, jonka työnsin läpi tyroxlevystä. Asensin tyroxlevyt avantojen päälle toivomuksena etteivät avannot jäätyisi liikaa umpeen.

Aurauskepit avantojen kohdalla kertoivat jäällä ajeleville niiden paikalla olevan heikon jään vaaran.

Jäällä käveleskely ja avantojen kanssa touhuaminen alkoi väsyttää vanhenevaa miestä. Jätin työkalut ja narut jäälle. Lähdin tassuttelemaan kämpälle kahvin keittoon, mikä yleensä onkin jonkinlainen juhlahetki.

Keitin kahvit puuhellan levyllä ja vahvistelin itseäni parilla makkaraleivällä. 

Kahvihetki vaikutti niin että olin mennä sängylle lepuuttelemaan, mutta urvahtaminen nyt tekisi heikon olon, joten vaihdoin vain kuivan alupaidan hikisen sijaan sekä ponnistin takaisin jäälle.

Olin jo rannassa kun huomasin verkon jääneen kuistille. Ei kun takaisin.

Mökiltä rantaan on 25 metriä. En haluaisi kävellä tätä pätkää turhaan, ylämäkeen. Hakasin verkon ja 35 m pitkän vetonarun, jonka liitän aina veden alla olevaan naruun. Sitä nykimällä voin vetää verkon jään alle.

Sain vedettyä muikkuverkon, 30 m kertaa 1,8 m, silmäkoko 15 mm. Tässä järvessä muikun koko on vaihtunut rajusti 40vuoden aikana. Kun osallistuin appiukon kanssa ensimmäiseen muikun pyyntiin oli verkon silmäkoko 27 mm. 

Kun sitten saatiin saaliskalat, appiukko piruuttaan kysyi mitä kaloja verkossa on. En tuntenut siihen aikaan muikkua joten ehdotin että pikkusiikoja.

Appiukko oli savolainen perinjuurin, mutta ei vittuillut tässä asiassa vaan kehotti katsomaan kalan alaleukaa. 

Minusta leuka oli yläleukaa pitempi. Siian alaleuka oli kuulema lyhyempi. Näin opin tämän tärkeän eron. Tuohon aikaan muikut olivat suuria ja siiat pieni. Tänä päivänä saaliskaloissani muikut ovat 13-14-15-, ja 16 millisillä verkoilla pyydettävissä ja siiat 40-50 mm. 

Kun sain verkkohomman lopulleen raahustin kämpälle miettimään jaksanko saunan lämmityksen. Täytyisi tehdä taas avantomalja rantaveteen ja kantaa 100 litraa vettä ämpäreillä 25 m ylämäkeen. Lämmittää saunan kiuas helvetilliseen kuumuuteen koivuhaloilla ja saunanpata lämpimään pesuveteen saakka. Tämän tein ilman oluen pisaraa.

rakastan maatani

. järveäni ja muita järviä tuntureita Lapissa

, jokia puroja, lähteitä, soita,

kaunista kaupunkiani ja omituista Oulua

. Rakastan sitä västäräkkiä joka pesii mökilläni,

ainakin vielä tänä kesänä.

olisinko hyvää maata tälle luonnolle

kun lähden

Lapseni halusivat koiran ja vaimo. Ehkä en. Kun olin 10 vuotias, naapurin rakki ,Terri, puri minua reiteen.

Tekasin pyynnöstä pimeän sähköurakan. Urakan teettäjällä oli suhde lemmikkieläinfirmaan. 

Firman parempi puolisko ei halunnut maksaa töitä rahalla vaan "jotain hyllystä". Sanoin kiitos ei ja näkemiin.

Isäntä sai minut puhuttua kuitenkin  töihin. Siitä se suhde koiriin sitten alkoi.

En metsästänyt vaan vähän kalastin.  Ei ollut korttia eikä lupaa puhumattakaan aseesta.

"kaikki emme ole laivoja vaan lokkeja".

Jotenkin asiat menivät koiruuksiiin. En muista miten. 

Minut puhuttiin ympäri koirakerhon perustamiskuvioihin. Nuuskut.

Otalammelta Helsingin liepeiltä löytyi kasvattaja joka oli kuuluisa ja hyvämaineinen.

Tekasin työmatkan Hesaan, esimies ei nipottanut. Hain koiranpennun Vantaan lentoasemalta, Oli se nätti. Finskin Lentoemot kävivät kilpaa silittämässä koirua, jonka olin laittanut kassiin.

Rosanan high noon. Kennelin keskipäivän aurinko, voi perkele. Annettiin nimeksi Rosse. Väritys oli keltainen.

Eläinlääkärin sihteeri, ruma ja iso mies, nimitteli koiraa Rossoksi. Siihen oli eläinlääkärisuhde loppua, mutta kestettiin, Kaikenlaisia turhia käyntejä kertyi.

Rosse oli hieno labradori. Hän oppi kaikki temput ja enemmänkin. Pojan pirut opettivat haukkumaan ja juomaan olutta. Senkin vesselit. 

Piskin ruokahalu oli suunnaton. Yritin pitää hoikkaa linjaa mutta joskus tuli tehtyä töppäyksiä ja säkäkorkeus nousi,

Yhtenä joulunaattona paistelimme Rossen kanssa 9 kg kinkkua.

Aamuyöstä nostin rotissopaistin uunista ja kuorin siitä nahkaosan pois.

Tyhmyyksissäni annoin nahkan koiralle ja menin nukkumaan. Tunnin päästä piski ulisi ja menimme pihalle. Koiran takapuolesta lensi ruikkupaskaa monen metrin päähän. Sama saatanallinen kokemus toistui sinä aamuna vielä kahdesti.

Hankkiuduin koirakerhon talkoisiin nome-kilpailuihin, toko-kentälle ja kaikkiin mihin koirakerhon johtokunnan jäsen vain pyydettiin ja määrättiin. Perkele.

Noutajakoirat ovat jäljestäjiä. 

Ensin lapset ruokkivat ja leikkivät kanien kanssa. Sitten kanit kalautetaan puukapulalla hengiltä ja laitetaan narun päähän. Perkele.

Kanin raatoa vedetään parisataametriä metsikössä ja koira-metsästäjä pari lähtee etsimään jälkeä. Joopa joo.

Oikeat kilpailujäljet tehdään verellä ja tunteella. Otetaan 300 g pullo jotain verta ja pesusieni. Sientä kastellaan ja vedetään kolme kertaa 300 metriä pitkällä maastoreitillä. Vittumaista hommaa.

Koirakerhon hommat työllistivät stressaantuneen miehen vapaa-aikaa perkeleesti. 

Onneksi elätistäni tuli minulle kalakaveri. Kävin kesäisin kalassa appiukon mökillä. Rosse oli paras verkonlaskija. Kun siirryin veneessä laidalta toiselle, poikakoira vaihtoi myös perseensijaa. 

Kerran kun appiukko pyysi minua tuomaan lankkukuorman mökilleen, lastasin lankut, koiran, 4 -vuotiaan pojan ja viisi siikaverkkoa veneeseen. 

Ajelin pikkumoottorin avulla puolitoistakilometriä kohtalaisessa tuulessa järvelle. Laskin kaikki verkot veteen.  Poitsu istui veneen kokkapuolella koko ajan rauhallisena, ilman pelatusliivejä. 

Uskon vakaasti että koiran läsnäolo piti tilanteen rauhallisena. Koko operaatio onnistui helposti, vaikka lankkuja oli koko vene täynnään. 

Seuraavana aamuna lähdin verkoille pojan ja koiran kanssa. Heti rannassa alkoi Rosse uikuttaa, enkä ymmärtänyt syytä.  Ilma oli hiukan kostea ja kolea.

Nostelin verkoista kaksi siikaa ja isokoskelon. Sitäkö tämä labbis aavisteli. Niin varmaan.

Metsästyskoirana Rosse oli kaksijakoinen. Vesilinnut eivät jääneet hakematta, mutta kanalinnut katosivat kuin taikaiskusta.

Yhtenä elokuuna olin kaverin kanssa Naarmankairassa vesilintujahdissa. Saimme pari telkkää ja tavia reppuun. Pienellä lammella kaveri posautti telkän raanaan. Telkkä katosi pikku lampeen. Polttelimme sikaarit ja odottelimme linnun ilmestystä. Viimein oltiin lähtemässä. Koira oli toista mieltä se paikkasi itsensä lammen rannalle ja viimein vinkaisi kuuluvasti. Raanatelkkä hyppäsi rannalle ja jäi koiran eteen kuin hypnotisoituna. Kaveri kävi telomassa telkän puukapulalla. 

Kun olin kerran kuuluisella Naarman kairalla syysjahdissa Rossen ja rihlakon kanssa ymmärsin tämän labradorin luonnonystävyyden. Älä laita panoksia piippuun. Rihlakkoon laitetaan haulipanos ja 4,7 gramman luotipanos.

Latasin ja varmistin, 

 Turhaan.

Ensimmäinen kontakti metsoon oli kaksisataa metriä. Koira lähti edelle, varoitti metsoa, joka vaihtoi puun latvaa näkymättömiin. 

Otin panokset pois aseesta.

Päivä oli kaunis ja siksi kävelimme pitkään. Edessä nousi Pyhähyppylä, korkea kaunis vanhoja puita kasvava vaarantyppyrä. Ennen hyppylää törmäsimme porotokkaan , jota Rosse tietenkin ajatti parisataa metriä. 

Koiran höykyttäessä tokkaa löysin poron raadon. Aivan kuin juuri äsken oli pikkuporolta viety lihat päältä. Luissa oli  vielä verta. 

Löytö oli kammottava. Kohta koira tuli haistelemaan samaa. Sitten se nosti päätään taivaalle kuin etsien syyllistä turmaan. Oliko poro kotkan saalis? Ruho oli paikallaan mutta revitty.

Nousimme Pyhähyppylän laelle. Se oli hieno vanhojen puiden kasvama typpyrä. Makoilimme  siinä varvikossa parisenkymmentä minuuttia. Olimme parhaat ystävät. Ilmakin aurinkoinen ja sees.

Ilman saalista. Kevyt kantaa.

Labradorin noutaja kuuluu Suomen Noutajakoirajärjestön määritelmän mukaan noutajakoiriin. Muita noutajarotuja ovat Kiharakarvainen noutaja, Shakespealahden noutaja,Sileäkarvainen noutaja, Novascotialahden noutaja, (tolleri) sekä Kultainen noutaja.

Labradorin noutajat ovat nimensä mukaan kotoisin Kanadan Labradorin niemimaalta ja sen lahdelta. Lahdella elävät kalastajat käyttivät koiria verkkojen noutamiseen.  Kalaverkot heitettiin veneistä veteen. Verkkojen päissä oleviin naruihin asennettiin korkkimateriaaliset kellukkeet. Kun kalastajat halusivat verkot pos vedestä koulutetut labradorit noutivat kellukkeet niiden mukana narut maihin.

Koirien varsinanen geeneihin varastoitunut vietti oli kuitenkin etsiä hajun perusteella saalista sitten piilottaa se hautaamalla. Tätä viettiä käytetään hyväksi ja vahvistetaan noutajakoirien noutamis- ja jäljityskokeilla. 

Rosse oppi hakemisen ja veteen pudonnen linnun noutamisen mallikkaasti.  Ongelmia oli aina kuten liian nopea veteen syöksy. Piski ei jaksanut odottaa lupaa kun dummy oli heitetty tai sorsa oli pudonnut veteen.  se ampui liikkeelle välittömästi.

Harvoilla vesilinturetkillä koira toimi hienosti. Harjoituksissa meni heikommin. Kun koirille pidettiin makkaranoutoharjouksia vedessä, Rosse oli nopein makkaran syöjä. En ymmärrä koetta vieläkään.

Jäljestämisharjoituksissa käytettiin juuri tapettua kania. Kanin haju oli liian voimakas Rosselle. Kun asetuimme lähtöviivalle ja saimme kehotuksen "etsi" koiira jätti minut seisomaan ja pyyhälsi kanin jäljille naru mukanaan. 

Nolla pistettä tuloksena mutta maininta "päivän nopein lähtö".

Perheessämme labbis menestyi hyvin. Yleensä se oli tottelevainen ja hyvätapainen. Ei purrut ketään mutta paskanteli silloin tällöin TV:n taakse. Siitä olisi voinut syyttää lapsiakin mutta olkoon.

Kerran lapseni soittivat töihin koulupäivän jälkeen ettei äidin lupaamaa lappapuuroa löydy mistää. Vain tyhjä lasinen malja on lattialla. Kuinka labbis olisi nostanut monta kiloa painavan maljan pöydältä lattiaale ja vetänet sen naamariin ?

Nassikoilla oli naamat puolitotisina ja annoin asian mennä. 

Kun perheemme kuopus kannettiin korissaan taloon, Rosse otti tämän hellään hoitoon. Vaikka olikin uroskoira se nuoleskeli vastasyntynyttä poikaa aina kun oli tilaisuus.

Koiralla oli suuri vaikutus lasten kasvuun, mutta myös päinvastoin. Vanhimmat pojat keksivät piskille kaikenlaisia temppuja, joita ei olisi kannattanut tehdä. Yksi oli oluen juottaminen. Ihmettelinkin joskus kun sihautin olutpurkin  että mitä se koira nyt on vailla.

Ajattelin kasvattavani ja kouluttavani koiraa, mutta kävikö siinä toisinpäin.

Tein Rossen kanssa pitkiä lenkkejä. Kasvattajan ohjeen mukaa aamulenkki ja iltalenkki, molemmat tunnin mittaisina, olivat välttämättömät koiran lihaksistolle. Pöh.

Noudatin ohjetta ja jopa 25 asteen pakkasella tein tunnin lenkkejä. Sitten koiran tassut alkoivat vuotaa verta ja ymmärsin vähentää lenkkejä. 

Lenkeistä oli itsellesi suuri hyöty oma kunto oli "kohillaan, ymph.

Vuonna -88 sain laskettelureissun jälkeen iskiastulehduksen jonnekin alapäähän. Sen johdosta oikea jalka taipui persettä kohti tuskallisesti eikä oiennut viikkoon. 

Kun pari viikkoa maattuani ja söytyäni kolmiolääkkeitä pääsin linkkaamalla keittiöön sain jalkoihini Rossen, joka nuoli jalkojani. Oikeasta jalasta oli tunto kadonnut, mutta jalka oli aivan märkä.

MIieleeni tuli jostain ohje pysyä liikkeellä jne.... no kun lääkkeistä tuli koko ajan viheliäinen olo ja uupumus. Ajattelin lähteä kävelylle koiran kanssa. Sairaslomaa oli taas annettu viikko lisää. 

Kävely makaamisen jälkeen ja periksiantavan jalan kanssa oli yhtä helvettiä. Koira tuntui aistivan heikkouteni eikä vetänyt mihinkään suuntaan. Hän jopa pysähtyi väliin katsomaan mitä mies meinaa, kieli ulkona ja silmät kosteina, kirsu mustana, mun labbis. Perkele. Sitten linkutin Rossen kanssa kuusi viikkoa Mäntyvaaran kuntopolkua ja kappas jalka parani, kiitos kaverille .

to be continied-----